Aamu valkeni sumuisena, sumuiselta tuntui myös päänuppini. Pitkä pyhänaika sujui mukavasti lapsenlasten kanssa ajettuani ensin lähes 400 kilometriä. Paluumatka ei enää niin rattoisa ollut ajella haikein mielin kotiin. Lähdin poikani luota mielestäni hyvissä ajoin, heti puolenpäivän jälkeen, koska olin luvannut itselleni karttaa ehdottomasti pimeässä ajoa. Silti se pimeys humahti kuin yhtäkkiä. Tässä on päivä kulunut kropan ja krupin palautumiseen.
Mukava sattuma oli Roomassa käyneen ystävän tapaaminen aamupäivällä. Olemme usein keskustelleet englantilaisesta runoilijasta, John Keatsista, (1795-1821). Romanttinen runoilija, joka kuoli valitettavan nuorena ja kuuluu Britannian kansallisrunoilijoihin. Ystäväni oli Roomassa käynyt protestanttisella hautausmaalla, jonne italialaiset ovat haudanneet ulkomaalaisia, erityisesti emigrantteja. Sieltä oli löytynyt John Keatsin viimeinen leposija. Vaatimaton paasi, ilman nimeä, kuten runoilija masentuneena ja sairaana oli halunnut, sillä kotimaan kriitikot eivät hänen tuotantoaan "ymmärtäneet". Samansuuntainen kohtalo kuin meidän Aleksis Kivellä. Traagillista oli se, että hän matkusti sairauttaan hoitamaan Italian lämpöön, mutta menehtyi jo muutaman viikon kuluttua.
Keskustelumme ystäväni kanssa palautti elävästi mieleeni Keatsin kauniit rakkauskirjeet, jotka ovat kirjallisuushistorian kauneimmiksi nimettyjä ja koottu suomennettuina teokseen Yön kirkas tähti. Tänä päivänä John Keatsin nimen tuntee jokainen britti.
Että tällaista vakavanpuoleista fiilistä näin pyhän jälkeen ja meidän vaasalaisten ikiomaan Littfestiin valmistautuen. Huomenna hauskempaa.
Though you should build a bark of dead men's bones,
VastaaPoistaAnd rear a phantom gibbet for a mast,
Stitch creeds together for a sail, with groans
To fill it out, bloodstained and aghast;
Although your rudder be a Dragon's tail,
Long sever'd, yet still hard with agony,
Your cordage large uprootings from the skull
Of bald Medusa; certes you would fail
To find the Melancholy, whether she
Dreameth in any isle of Lethe dull.
Ode of Melancholy by Keats
***
Four Seasons fill the measure of the year;
There are four seasons in the mind of man:
He has his lusty Spring, when fancy clear
Takes in all beauty with an easy span:
He has his Summer, when luxuriously
Spring's honied cud of youthful thought he loves
To ruminate, and by such dreaming high
Is nearest unto heaven: quiet coves
His soul has in its Autumn, when his wings
He furleth close; contented so to look
On mists in idleness--to let fair things
Pass by unheeded as a threshold brook.
He has his Winter too of pale misfeature,
Or else he would forego his mortal nature.
The Human Seasons by Keats
Kiitos blogista!
Mirjam
Voiko kauniimmin kommentoida? Kiitos!
VastaaPoista